Kaarina Suonperän vihainen virtuaalisisko avautuu

Olen jo vuosikausia lupaillut/uhkaillut, että minusta tulee isona vihainen versio Kaarina Suonperästä. Kaikkien tapakasvatussaarnoja vihaavien kannattanee tässä kohtaa siirtyä vaikkapa tutustumaan huonosti käyttäytyviin, mutta todella upeisiin naisiin!

Aloitetaan vaikkapa r.s.v.p.:stä. 

Osaan ranskaa kutakuinkin yhtä hyvin kuin osaan vaikkapa kuviokelluntaa, joten käännyn käännösasioissa oxfordilaisten puoleen. He määrittävät lyhenteen näin:

répondez s’il vous plaît; please reply (used at the end of invitations to request a response).

Jopa olemattomalla kuviokelluntaranskallani osaan jo tuosta originellista päätellä, että sitä vastausta tosiaan kaivataan, silvuplee. Nyt kaikki kanssakutsujalähetelleet: oikea käsi sydämelle ja vasen ylös jos olette saaneet edes yhdenkin kieltävän vastauksen!

Me lähetimme kutsuja 71 kappaletta. Rehpondee silvuplee 30.6. mennessä. Aikaa jäljellä kaksi päivää ja vastauksia tullut noin 60% kutsutuista. Näistä vastauksista yksi on ollut kieltävä. Yksi. YKSI!!!

Vaikeneminen on myöntymisen merkki, näin hiekkalaatikoilla opetettiin. Eli nuo nelisenkymmentä prosenttia kutsutuista, joista ei ole kuulunut pihaustakaan, ovat siis tulossa?

Joku kanssamorsio tuhisi tuekseni, että tuskinpa kukaan istuu kutsu kädessä kotonaan pohtimassa, tulisiko kyseiselle päivälle vielä jotakin parempaa tarjolle. Ihmiset tietänevät tässä vaiheessa jo tarpeeksi yksiselitteisesti pääsevätkö tulemaan vai eivät. Miksi kaikki eivät kuitenkaan vaivaudu ilmoittamaan asiasta kutsujille?

Ja miksi, voi miksi, tuo r.s.v.p. luetaan "ilmoita, jos olet tulossa"? Kenen ranska antaa lyhenteelle moisen käännöksen? Kiukku-Kaarina ei ymmärrä.

Why It's Inconsiderate Not to RSVP

An incomplete list of respondents can cause numerous problems for a host including difficulty in planning food quantities, issues relating to minimum guarantees with catering halls, uncertainty over the number of party favors and difficulties in planning appropriate seating, among other things.

So the next time you see RSVP on an invitation you receive, please call your host and respond promptly.

 Gurulähteenä about.com

Kuinka moni teistä aikoo/joutui soittelemaan määräajan päätyttyä läpi niitä kutsuttuja, jotka eivät olleet vastanneet  mitään? Onko oikein lähettää heille ote sivistyssanakirjasta? :P

Ja sitten. Se pukukoodi.

Blogisisar Belle & Sebastian koukutti minut aikanaan blogiinsa postauksellaan alipukeutumisesta (luin tekstiä bussissa ja taisin ääneenkin puuskahdella joitain "NIINPÄ!" -tyyppisiä kommentteja. Anteeksi. :D ).

Meidän kutsuihimme tuli pukukoodi: tumma puku. Sulhanen pukeutuu frakkiin, ja vaikka emme halunneet vaatia vierailtamme samaa, Belle&Sebastianin tavoin toivoimme heidän kuitenkin kunnioittavan juhlaamme pukeutumalla juhlavasti. 

Uskon pukukoodin aiheuttaneen joissakin kutsutuissa pientä puhinaa. Toisaalta taas toivoisin voivani olettaa vieraidemme ajattelevan kuten Belle & Sebastian: "Totta mooses: jos juhlitaan, niin miksi tekisin sen arkisesti? Elämässä on liian vähän syitä juhlimiseen, ja erityisesti häät ansaitsevat juhlavamman asukokonaisuuden."

Kaikkihan ajattelevat noin, eikö? Ei. Teinityttönä tuhisin aina äidilleni juhliin lähtiessämme, että onko minun tosiaan pakko pistää se kaikkein rimpsuisin mekkoni päälleni? Oli. Ja nyt, kiitos äiti että oli. Juu, olimme useimmiten se kaikkein huomiotaherättävin perhe kulkiessamme tummissa puvuissamme ja miesväen skragoihin mätsätyissä cocktailmekoissamme niiden kukkatrikooviritelmien seassa. Hävettikö? Ei, olin ylpeä tyylikkäästä asustani!

Edelleenkin olen sitä mieltä, että on paljon todennäköisempää tuntea olonsa epämukavaksi ali- kuin ylipukeutuneena. Enkä oikeastaan pidä ylipukeutumista minään todellisena ongelmana. En tietenkään punkisi pumppitunneille pikkumustassa, mutta mieluummin sekin, kuin vaikkapa legginseissä Linnan juhlissa.

Minusta juhlava juhlapukeutuminen on siis itsestäänselvyys. Oliko pukukoodin lisääminen kutsuun siis vieraiden aliarvioimista? Joku voinee tulkita sen niinkin. Mutta jos nuo kaksi lisäsanaa kutsussamme vähentävät hääjuhliimme osallistuvien legginsien määrää edes yhdellä, se kannatti!


Suuren idolini Kaarina Suonperän etikettiajatuksia voi lukea täältä.

Ja lopuksi vielä muutama hääetikettilinkki muille keittiökaarinoille:

MTV3.fi/Helmi
Häät ja Juhlat
Häät ja Juhlat - Ole Mallivieras (Mahtava!)

Näkymätön morsian: Hääpäivä, silmälasit, piilarit ja silmien laserleikkaus!

Minähän siis en oikeasti näe. Tai siis näen, mutta... Noh, aloitetaan alus... parin vuoden takaa. :D

Sain lasit lukiossa. Takarivistä ei enää tähysteltykään taululle ihan tuosta noin vaan ja kun kaverin uusilla kakkossilmillä maailma oli PALJON kirkkaampi, marssin optikolle vaatimaan samanlaista valaistumista. Noh, herra Optikkosetä oli sitä mieltä, että neiti taitaa nyt hieman liioitella, -0.25 -reseptillä ei yleensä vaivauduta linssejä viilaamaan. "Mutta kun minä en näe!", vaadin sitkeästi. Saatoin ehkä myös heittäytyä optikkoliikkeen lattialle parkumaan. Teatraalisuus on aina kuulunut vahvuuksiini.

Sain lasini. Mutta enpä arvannut lasien sivuvaikutuksia...

Olin ennen lasien saamista tietenkin käyttänyt aurinkolaseja. Ja käyttänyt hyväkseni aurinkolaseja: mitä tummemmat linssit, sitä paremmin niiden takaa saattoi tiirailla ties mitä ja ketä! :D

Ja terkut vaan sinne Pavlovin koiralle, missä ikinä ulvotkaan: I feel you! Nimittäin, kun tämä beibe rykäsee sangat nenälle, niin kukaanhan ei näe, mitä katson. Eikös? Ja tunnen kieroutunutta sielujen sympatiaa myös sitä kuulua jänöä kohtaan: kun sinä et näe silmiäni, et näe minua. Etkä oikeastaan kuulekaan. Jälleen kerran, eikös? :D

Kovasti piti lasien kanssa tsempata ja harjoitella ja hokea itselleni, että ei, lasit nenällä EIVÄT tee minusta sen enempää näkymätöntä kuin kuulumatontakaan. En voi vapaasti tuijotella kanssaihmisteni ulkoisia hyveitä tulematta huomatuksi, enkä varsinkaan voi ääneen ihmetellä naapurin nooran värienyhdistelykyvyttömyyttä nooran sitä kuulematta, ihan vaan siksi,että minulla on silmälasit päässä!

Noh, parin vuoden tiukan itsehillintätreenin jälkeen löysin pelastuksen piilareista! Ja sen jälkeen käytin laseja lähinnä pimeässä ja sukeltaessa. Ylläripylläri, ei mennyt kauaakaan, kun silloinen optikkoni ryhtyi heristelemään etusormeaan ja kieltäytyi laatimasta minulle uutta piilarireseptiä ilman silmälääkärin siunausta. Silmälääkäri ei ollenkaan ymmärtänyt itsehillintäongelmaani, eikä vetoamistani hänen estetiikantajuunsa: "Katso tätä naamaa! Ei, tähän EIVÄT SOVI LASIT! Eivät!!!" Silmälääkärin vastauksessa kaikui Rhettin kuuluisia viimeisiä sanoja...

Jouduin vuoden piilaripannaan ja koska lasit aiheuttivat liikaa hankaluuksia, päätin sitten elää lepakkona. Ja ihan kiitettävästi se sujuikin, miinusta oli tuolloin noin 1.5 molemmissa silmissä. (Pahoittelut vielä kaikille tutuille, jotka ohititte minut yli 3 metrin päästä vilkutellen, ei, en ollut ylipistynyt enkä vihainen, en vaan yksinkertaisesti nähnyt teitä!)

Kun sain vihdoin taas piilarit käyttööni, minulle tehtiin selväksi, että 4 tuntia päivässä on maksimi. Ja sekin sellaisilla superhypermegamoisture-linsseillä, joita normaalisilmäiset käyttävät yhtäjaksoisesti 30 päivää - yötä päivää. Tottelemattomuudesta saattaisi pahimmillaan seurata vakavia silmävaurioita ja ikuinen piilarikielto, näin minua uhkailtiin.

Ja sitten ryhdyin googlailemaan laserleikkauksia. Ahmin tietoa joka tuutista ja pohdin, pohdin ja pohdin. Lasien kanssa eläminen ei vaan ollut minun juttuni ja minä taas selvästikään en ollut piilareiden juttu. Joten toisiko laser ikuisen onnen ja autuuden? :D

Viime keväänä rohkaisin sitten mieleni: minähän teen sen! Miinusta oli edellenkin vain se 1.5 ja 1.75, joten toki sain kuulla "kröh-turhamainen-höm!" -yskäisyjä koillisesta ja kaakosta. Ja juu, ehkä olenkin. :D

Huhtikuussa 2011 silmät leikattiin Kampin Terveystalossa. Ja en ole kuulkaas parempaa juttua elämässäni tainnut koskaan kokea!!! Minä NÄEN!!! Ihan joka päivä ja koko ajan ja kauas ja lähelle ja sivulle ja vaikka mihin! :D

Koska silmäni ovat aina olleet kuivat, Oftagel on ystäväni yhä, yli vuosi leikkauksen jälkeen. Mutta kuivuus ei enää ole leikkausarpien ympärillä, vaan muissa osissa silmiä, joten kuivuus ei johdu leikkauksesta. Oftagelriippuvuuteni takia en voi hankkia ripsienpidennystä, mutta kiitos kaunis geeneilleni, nämä luomuräpsyttimenikin ovat ihan ookoo, varsinkin Diorilla vahvistettuina. :D

Tulipas tästä kunnon romaani. :D Lyhyesti ja tiivistettynä: minua ei olisi voinut päästää alttareille laseissa (olisin saattanut pohtia ääneen mitäs tapahtuisi, jos en nyt tahtoisikaan tai muuta yhtä mahtavaa), enkä olisi siihen suostunutkaan: lasit eivät mielestäni minulle sovi. Ja piilareita taas en olisi voinut koko päivää käyttää. En toki väitä leikkauttaneeni silmiäni vain häitä varten, mutta olen erityisen onnellinen siitä, ettei minun tarvitse hääpäivänä pohtia näkövälineeni valintaa! :D

Jos joku haluaa kuulla enemmän itse leikkauksesta tai muuten vaan kysellä aiheesta tai sen vierestä, niin meiliä tulemaan vaan! :)
 

Yleisön pyynnöstä: Vierasbloggaajana Mr. Aurinkoprinsessa!

Ihan MIELETÖN KIITOS TEILLE KAIKILLE!!! Ideoita vaan sataa ja kehuistanne olen aivan hämmennyshumalassa!!! Vaikka arvonta jatkuu vielä, otin ideat heti käyttöön! Ja ihka ensimmäiseksi saattekin kuulla miehestä, mieheltä! :D Ja nimenomaan siitä pukeutumisesta. :)

Kaikesta tyranneiluistani huolimatta lupasin jo alkuun, etten puutu tuohon pukeutumisasiaan lainkaan. Luotan sulhon makuun ja tyyliin niin täysin, että kultaseni saa valita ihan mitä haluaa! :) (Naiset, oikeesti, olen saanut miehen, jolle ei KOSKAAN ole tarvinnut sivulausevihjailla liian lyhyistä lahkeista tai kauhtuneista kammopaidoista! Taas yksi syy rustata kiitoskortteja anopille, methinks!) (Ja kukaan tuttu ei nyt mainitse niitä crocseja tässä yhteydessä! Hys!!!)

No okei, toi vika kommentti on niin täystolvaisu. Siitä parrasta nalkutan. Juu. NALKUTAN! :P Hei c'mon, se PISTELEE! :P

Ai mitä, enkö ole kertonut? Yup, olen menossa naimisiin Ryanin kanssa! :P

***

Ensinnäkin haluan sanoa että vierailevana kirjoittajana toimiminen tässä Aurinkoprinsessan blogissa on jo sinällään aika haastavaa. Se etten todellakaan ole mikään Eino Leino tai edes Kari Hotakainen, tekee tästä kirjoittamisesta aika tuskallista taistelua. Kun aiheena pitää vielä jollain tasolla olla kesällä koittavat häät, on tekstin tuottaminen entistä vaikeampaa: tuntuu näet hieman siltä, kuin kaikesta olisi jo kaikki tässä blogissa kirjoitettu. Ja ehkä onkin, miksi muuten olisi tällainen ehdotuskilpailu kirjoitusaiheista? :D Mutta mitäpä en tekisi vuoksesi :)

Kirjoitan siis asiasta, jota minä olen pohtinut paljon, nimittäin omasta pukeutumisestani. Toki olen myös osallistunut enemmän tai vähemmän kaikkien miljoonien ja miljoonien eri hääkomponenttien valintaan ja fiksailuun. Myönnettävä kuitenkin on (tosin tämä nyt tuskin tulee kenellekään yllätyksenä), että rakas ihana tuleva vaimoni on kantanut päävastuun häiden järjestelyistä. Olen kuitenkin henkilökohtaisessa vastuussa mm. omasta vaatetuksestani sekä karkkibuffetin karkkipussien hankinnasta, joten kyllä se vastuu painaa kuulkaas täälläkin!

Kirjoitan siis hieman taustaa oman hääasuni valinnasta. Oman vaillinaisen kokemukseni mukaan saketti on nykyään todella yleinen hääasu sulhaselle. Saketti onkin erittäin miellyttävän näköinen, ja siitähän saa kivasta säädettyä persoonallisen, omannäköisensä asukokonaisuuden eri värein ja kuvioin. Päätin kuitenkin jättää saketin pois omista laskuistani juuri siihen yleisyyteen vedoten. Bonjour-puku ei sopinut minulle liiallisen outoutensa takia. Lisäksi on mielestäni kohtuuttoman mielikuvituksetonta nimetä asu hyvää päivää-puvuksi! Mieluiten olisin ehkä pukeutunut smokkiin, mutta koska sitä saa etiketin mukaan käyttää vasta klo 18.00 jälkeen, olisi asu pitänyt jossain vaiheessa vaihtaa. Vaikkakin häämessuilla (OLIN MUKANA!) kyllä sanottiin, että "mikäli tuntee etiketin, voi sitä rikkoa".

Päätin kuitenkin pyrkiä noudattamaan etikettiä edes jollain tasolla. Finaaliin suuressa puku-äänestyksessä pääsivät siis tumma puku ja frakki. Tumma puku ei olisi ollenkaan huono vaihtoehto, sillä tyylikkäästä hyvälaatuisesta puvusta saa liivein ja solmukkein tehtyä oikein juhlavan asun. Jotenkin se kuitenkin soi takaraivossa, että kyseessä olisi vain tumma puku.

Frakilla siis mennään. Vaikka frakki lienee näistä asuista se kaikkein perinteisin, on se kuitenkin nykyaikana klassisuudellaan jäänyt ehkä muodikkaamman saketin varjoon. Ja koska haluan pukeutua hieman eri tavoin kuin muut, päädyin frakkiin. Ainoa harmi frakissa on tosissaan se, ettei sitä voi personoida millään tavalla. En ole vielä edes kokeillut frakkia, joten voi toki olla että mieli muuttuu vielä täysin. Haaste tässä on sekin, että bestmanin ja vanhempien pitänee myös pukeutua frakkiin, joten kovin viimetinkaan ei viitsisi päätöstä jättää. Olen kyllä sanonut kaikille, että minulle ei oikeasti ole merkitystä missä vaatteissa juhliin tulee, kunhan nyt jotain vaatteita on päällä. Tai no okei, kunhan on puku päällä. :)

Frakki otetaan tähän tilaisuuteen vuokralle, sillä en nähnyt järkeväksi sijoittaa rahaa omaan frakkiin. Mistä tulikin mieleeni (tiedän että tämä nostattaa myrskyn), että miksei morsiuspukuja voisi vuokrata? Pukua kuitenkin käytetään oletettavasti harvakseltaan, joten varmasti olisi kustannustehokkaampaa vuokrata puku ja tehdä vaikka siihen sitten tarvittavat omat säädöt. Omakohtaisesti frakin ostoa puoltavat tietenkin kaikki tulevat linnanjuhlakutsut, mutta koska aion bodata ja laihduttaa samanaikaisesti koko kesän, voisi oikeiden mittojen löytäminen olla haastavaa. Omaa morsiuspukua ei voi muuten käyttää edes linnanjuhlissa...

Ja vielä sananen muista ulkoisista valmisteluista: Ennen häitä aion käydä parturissa (aika varattu jo) ja ajaa parran huolellisesti.

***

Vähän vielä Ryania. Ryania kun ei koskaan voi olla liikaa. Nih. :D

Edit:

ENÄÄ 3 KUUKAUTTA!!!! KHÄÄÄ!!!! :O :O :O Sen kunniaksi vähän vielä Ryania! :P

Joo, eihän toi onneksi oo LIIAN [xxx]!!!

Varoitus: Nyt seuraa aikamoista paasausta ja ehkä pientä bridezillailuakin... kevyempää ja rauhaisampaa materiaalia kaipaavia kehottaisin kääntymään vaikkapa tämän sivuston puoleen!

Ehkä hieman liian usein olen tässä hääsössötyksen lomassa törmännyt lauseisiin, joissa keskeisenä osana on fraasi "just hyvä, kun toi ei oo liian [insert haluamasi loistelias adjektiivi, esim. näyttävä, bling, erikoinen, suureellinen, suuri, huomiotaherättävä jne.]".

Kerran jos toisenkin olen nähnyt hääpukukauppiaiden silmien syttyvän, kun sanon etsiväni jotain erikoista, suurieleistä ja näyttävää. (Heidi, you feel me? :D ) Valitettavan usein valikoimat ovat kuitenkin painottuneet sinne yksinkertaiseen ja "ei mihinkään liian huomiotaherättävään".

Tätä on turha etsiä suomalaisista hääliikkeistä...

Löysin kuitenkin onnekseni sen oman erilaisen, näyttävän, huomiotaherättävän ja ehkäpä jonkun mielestä aivan karmaisevan puvun. :D Ensimmäinen kommentti eräältä ystävältäni oli "Todella huikea. Varmasti jää mieleen ja näyttää upealta kuvissa.". Vaikutus oli siis juuri se, mitä kaipasinkin!

Jep. Kattokaa MUA!!!! :D

Sama ihanuus pätee koruihin ja muihin asusteisiin. "Jotain ihan yksinkertaista ja kaunista!" Annin lentokoneessa jaettiin paluumatkalla timanttisormus eräälle onnekkaalle matkustajalle, joka oli kyllä sormuksensa ansainnut! Tämän tytön korvaan särähti yksi ensimmäisistä ihailevista kommenteista: "Ihana, kun se ei ole mitenkään liian bling!"

MITENNIIN LIIAN BLING?!?! Mikä se sellainen on?

Jos budjetti olisi rajaton (ja sormeni edes vähän vähemmän onnettoman pienet), keikkuisi vasemmassa nimettömässäni tällä hetkellä sellainen pääsiäismuna, ettei ole toista nähty! Ja seurakseen se saisi elokuussa blingirivin, joka olisi siis ihan liian bling!

Kulta, voisko vielä vaihtaa tommosiin? :D

Morsiamena saan (halutessani) olla hääpäivän kuningatar - kuninkaan rinnalla. Jokaisella morsiamella on oikeus herättää tasan niin paljon huomiota kun haluaa!

En toki mene spottivaloarmeijan kanssa nostelemaan jalustalle kanssamorsioita, jotka haluavat nimenomaan sitä yksinkertaisen kaunista ja ei-niin-blingiä.

Mutta en haluaisi myöskään aina joutua lähes kummastelevien katseiden kohteeksi, kun vaadin saada päälleni sen putiikin päheimmän puvun tai ne kirkkaiten kimaltelevat korut! Nih!

Enkä minäkään nyt ihan mauttomiin övereihin ole sortumassa! Suureellisimpiakin morsioita löytyy! :D

Mitäs sanotte, kaasot, oliskos tässä sitä aitoa Aurinkoprinsessaa? :D

Saanhan siis olla oma itseni, huomiota rakastava, huomiota herättävä, räiskyvä, vähän erilainen ja todellakin bling myös hääpäivänäni? :)

Suurpiirteinen nipottaja

Tuossa edellisessä tunnustuspostauksessa tuli esille se ihastuttava luonteeni ristiriitaisuus suurpiirteisyyden ja nipotuksen osalta. Ja se on kuulkaas aiheuttanut tässä häähulluttelussa jos jonkinlaisia keskusteluja!

"Oletkos jo hankkinut niitä tarjouspyyntöjä kutsuista?"
"No en ole. Eiksne voi laittaa vaikka Feissarissa? Tekstarilla? Eihän se nyt siitä kutsun ulkonäöstä ole kiinni tuleeko ne ihmiset vai ei???"

"Mitä olitte ajatelleet vieraslahjoiksi?"
"Siis täh? Saahan ne ruokaa ja juomaa ja kyytiäkin vielä!"

Niin ja nämä keskustelut siis käydään lähinnä pääni sisällä.  

Mutta sitten. Otetaan nyt vaikkapa se morsiuspuku. Juu, se kolmesataa euroa halvempi oli tosi kaunis. Mutta kun se vyötärö oli kaksi senttiä liian ylhäällä. En olisi tahtonut.

Tai se kirkko-osuus. Kanttori paukuttaa prinsessaruususta kahdella vasurilla En todellakaan tahdo. Tai kirkosta poistuessamme rakas juhlakansa sulkee vastavihityn parin ympyrän sisälle ja laulaa lurittaa jonkun "ihanan" onnittelulaulun. Rouva nappaa yläkerran lakimiesnaapuriserkkua kädestä kiinni ja karkaa tämän kanssa selvittelemään mitätöintimahdollisuuksia.

Olen siis suurpiirteinen nipottaja. Joissain asioissa homman pitää olla todellakin just, eikä melkein, tai siinä ei se kuuluisa armiaskaan enää auta. Mutta enimmäkseen kelpaa mikä vaan. (Ja kultapupuseni ole nyt hiljaa. Tässä ei ole kyse ruoasta. Tai musiikista. Tai kirjoista. Eikö se vanhan kämppäni sisustus vakuuttanut jo tästä? Jos ei, niin muistuttaisin myös, että tavatessamme asuin pyöräkellarissa! :P )

Hääjärjestelyissä vastaan onkin tullut kummallisia tilanteita. Millä ihmeellä perustelen muille sen, että olen valmis sijoittamaan tuhansia euroja hyvään ruokaan ja juomaan, mutta pöytien koristelu ja kattaus olisi minulle ollut aivan herttaisen yhdentekevää? Äitini tyttärenä ymmärsin kuitenkin, että pitäähän sen pöydän olla nätti... Ja onneksi on SuperSulho!

Askartelemaan minua ei saa suurin surminkaan. Ja (tämä on melkein noloa) jos se olisi ollut tasan ja vain ja ainoastaan minusta kiinni, kutsut olisivat hyvinkin saattaneet olla muotoa "joku kiva fontti ja aaneloselle vaan".

No okei, onhan tämä aika karsea! :D

Hats off kaikille kanssapareille, jotka askartelevat kutsut, koristeet, pimpompompomit, hääkarkit ja muut kiitoslahjat, väkertävät powerpointteja hääväelle näytettäväksi ja kasaavat lapsuudenkuvia juhlapaikkaan ihasteltavaksi. Ihailen aikaansaavuuttanne, idearikkauttanne ja visuaalista lahjakkuuttanne! Minulla sitä ei vaan ole. Siksi meidän häissämme ei tulla näkemään vaikkapa itseaskarreltuja kynttilähärpäkkeitä.

 Minä saisin näistä aineksista aikaiseksi luultavasti tulipalon ja tukan, joka olisi täynnä teippejä, naruja ja muuta nättiä.

Kieltäydyn myös tuntemasta huonoa morsiusomatuntoa siitä, etten jaksa innostua ihan kaikista pikkuasioista, jotka joillekin ovat ihan ehdottomia hääntekijöitä. Jos itse kadumme tekemättä jättämisiämme, olkoon niin. Mutta jos vieraamme juhlat menevät pieleen, kun pöydissä ei olekaan SEKÄ kukka-, ETTÄ kynttiläasetelmaa, niin, noh, olemme varmasti epäonnistuneet myös vieraslistan laadinnassa. :P

Ja aion myös uskotella itselleni, etten ole ainoa poikkeus. :D Play along here, sisters!

Morsio (m)urheilee!

Morsiandieetin nimissä minäkin urheilen, minkä kerkiän! Joskus se(kään) ei mene ihan niinkuin Strömsössä... :D

Sunnuntaina lähdin innoissani jo tavaksi muodostuneelle BodyCombat-tunnille. Onhan se siis jo tapa, jos on kyse kolmannesta peräkkäisestä kerrasta? :D

Löysin keskustasta parkkipaikan hienosti ja autokin sujahti taskuun kuin unelma! Eli ei, en kolaroinut autoa. Mutta, ennen kuin nousin autosta kurottauduin takapenkille sohimaan...

Ostin syksyn Kaasokiertueella uuden pitkän toppatakin. Takki oli huikeassa alennuksessa: parinsadan toppis irtosi kolmellakympillä! Takki on niin mahdottoman pitkä ja paksu, että olen ristinyt sen täkiksi. :)

Ei se ihan tällainen ole. Mutta tämän saa täältä.

Noh. Istuin siis takin helman päällä ja kurotin. Krrrrrrrrrhhhhhhhhhhäääääääätttsssssh! Ja hihasauma auki.


Oh well. Onneksi täkkiä ei Combatissa kaivata. Jatkoin kulkua kohti Motivus Centeriä, mutta koska olin hyvissä ajoin, päätin käydä Ärrällä lataamassa bussikorttia.

Mites se biisi menikään... "Nopeaa ja mukavaa on asiointi"?

Jonoa kioskilla ei juurikaan ollut, joten kaivoin heti bussikortin ja lompakon esille. Alle 10 sekunnissa olin saanut bussikortin lisäksi kaikki muutkin lompakkoni kortit leväytettyä uudeksi, melko eksentriseksi matoksi Ärrän lattialle. Juu, ei ole minusta sisustajaksi...

Pääsin Centeriin ja juttelin Motivuksen tiskin kanssa tulomatkastani... Varoittelin, että jos tunnilta ryntää joku kesken kaiken vaatimaan ambulanssia, niin syyllinen olen sitten minä... Päästivät minut kuitenkin tunnille! :)

Menin pukkariin vaihtamaan jumppakamoja päälle. Ilmeisesti olin sitten kotona ollut sitä mieltä, että jumppakengät eivät ole kovinkaan tarpeelliset. Noh, ei kun takaisin tiskille vonkaamaan lainakenkiä!

Motivuksella onneksi on iso kasa lainattavia popoja, ja löysinkin sopivat lainakanootit jalkaani. Ja matka jatkui!

Tunnin alussa ohjaaja kyseli ensikertalaisia. Tajusin kauhukseni, että vasemmalla puolellani oli peili ja oikealla toinen niistä kahdesta ensikertalaisista. God help us!

Tunti alkoi ihan kivasti muuten, mutta ohjaajan mikki pätki pahasti. Ohjaaja oli kuitenkin niin superammattitaitoinen, että onnistui vetämään tunnin hienosti ilman mikkiä. Salissa oli kaksi lisämikkiä ja ohjaaja vaivihkaa testaili niitä potkujen ja etukoukkujen lomassa. Ensimmäinen ei lähtenyt käyntiin lainkaan. Toinen lähti...

Osaatteko kuvitella miltä kuulostaa, kun dinosaurus tekee kuolemaa?

Osuma tähän kaveriin saattaisi aiheuttaa aikamoisen elämyksen tärykalvoille?

No enpä minäkään tiennyt osaavani. Mutta se oli se ensimmäinen assosiaatio, joka siitä mikkiäänestä räjähti sielun silmien verkkokalvoille.

Lähimpänä ovea jumpanneet ryntäsivät ulos salista. Me kaikki peitimme korvamme. Ohjaaja heitti mikin lattialle.

Kun melu lakkasi, tunnelma oli hetkeksi aivan pysähdyksissä.

Ja sitten jatkettiin.

On se BodyCombat vaan oiva laji. Kaikesta huolimatta tunnin jälkeen fiilis oli taas aivan mahtava! :D

Kerroin ohjaajalle tunnin jälkeen oman tarinani ja otin syyt mikkikatastrofista niskoilleni. Sen vaan täytyi johtua minusta!

Onko kukaan muu koskaan olettanut päässeensä mukaan ihmiskokeesen, jossa testataan Murphyn lain pitävyyttä? :D

Messuzilla?

The Frazzled Bride

En ole koskaan oikein ollut messuihminen (messuihminen - mikä???). Olen huono kiertelemään ihmisjoukoissa ja menetän malttini helposti tungoksessa. Lisäksi vihaan niitä ihmisiä, jotka väkisin punkevat ohitse tönien ja pudottaen laukun olaltani tms. Väistän toki, jos takaa punkeva vaan vaivautuu avaamaan suunsa ja sitä pyytämään. Ajatustenlukutaitoni on kovin heikko. (Tästä samaisesta aiheesta voisin kertoa myös erään bussitarinan... Mutta jääköön se vaikka postauksen loppuun, jos tila sallii. :D)

Häämessuille suuntaan kuitenkin avoimin mielin kera mission. Kutsut, Sulhon pukeutuminen, kukat ja koristelu ovat niitä päällimmäisiä asioita, joiden osalta toivon kokevani valaistumisen messuilla. (Sekoitankohan nyt uskonnolliset messut ja kaupalliset messut? :D )
Olen myös uhkaillut viettäväni messuilla aikaa tasan niin pitkään, että ratkaisuja, apuja ja ideoita tosiaan löytyy! Kuten jo aiemmin ennustelin, minä olen siis todennäköisesti se, joka roudataan väkisin pihalle Wanhasta Satamasta kiljuen.

Jotta onnistuisin omassa operaatiossani Mission: Bleeding better be possible!, tarvitsen sotasuunnitelman. Tässä käännynkin kovasti Kaaso P:tä muistuttavan organisoinnin ja aikaansaamisen kuningattaren Monican puoleen. Martha Stewart, eat your heart out!

Pyydän jo etukäteen anteeksi pillejämme, ja erityisen pahoillani olen siitä, että minun oli suorastaan pakko taklata sinut, kanssamorsio-polo, joka erehdyit tielleni. Muistathan kuitenkin, että tarkoitus oli hyvä pyhä. Ja minä tyytymättömänä olen varmasti suurempi uhka maailmanrauhalle, maailmantaloudelle, ympäristölle, luonnolle ja uusiutumattomille polttoaineille - vain muutamia esimerkkejä maninitakseni -  kuin Sinä, rakas kanssasisareni.

Se bussitarina. Äiti on sanonut, että tytöllä pitää olla periaatteita. Noh, minä en periaatteessa nouse bussissa käytäväpaikaltani, ellei ikkunapaikalla istuva pois halutessaan sano jotain. Kuitenkin, noin 90% ainakin pääkaupunkiseudun bussillaliikkujista turvautuu puhumisen sijaan mieluummin seuraavanlaiseen toimintaan:

1) Mikäli mahdollista, paina pysäytyskelloa ojentamalla kätesi mahdollisimman näyttävästi vieressäistuvasi edestä. Jos lähin painike on takanasi, muista ojentaessasi kättäsi varmistaa, että työnnät käytäväpaikalla istuvan kanssamatkustajasi päätä hieman eteenpäin.
2) (Talvella:) Laita hanskat näkyvästi ja suurieleisesti käteen. Parasta olisi, jos saisit käden työnnettyä käytäväpaikalla istuvan kasvojen eteen, jotta tämä varmasti huomaa sinun aloittaneen ylösnousuvalmistelut. Tämä toimii siis eräänlaisena lentokoneiden turvavyövalon sytyttämisen vastineena.
3) Jos laukkusi vetoketju on auki, sulje se, jälleen mahdollisimman suurieleisesti. Sen jälkeen hyppyytä laukkua sylissäsi ja taputtele sitä hieman. Näin annat selviä merkkejä tulevasta lähdöstäsi.
4) Jos kanssamatkustajasi ei tässä kohtaa ymmärrä nousta, nouse sinä. Tee pientä reisilihaksia kuormittavaa ylös-alas -liikettä penkissäsi.Tämä saa lähes takuuvarmasti jopa ulkomaalaisen, musiikkia napeista kuuntelevan vieressäistujan nousemaan pois tieltäsi!
5) If all else fails: KIIPEÄ YLI! C'moon, jos se vieressäistuva sokea, kuuro ja kotikasvatusta paitsi jäänyt IDIOOTTI ei VIELÄKÄÄN ole ymmärtänyt, että SINÄ haluat nyt ULOS, niin se on sitten sen ongelma! Nih!

Noh. Usein luovutan viimeistään, kun ikkunapaikkailija pääsee kohtaan 4. Mutta viime kesänä... Aamukahvi taisi olla hieman kitkerää ja Hesarissa vain huonoja uutisia, sillä mahduin juuri ja juuri bussiin otsavehkeeni kanssa. Istuin erään täysin normaalilta vaikuttavan naisen viereen. Jossain Mannerheimintien alkumetreillä hän aloitti kohdasta 1. Kun Ruskeasuolle tultaessa en vieläkään "ollut ymmärtänyt" nostaa sitä takapuoltani penkistä, rouva(?) päätti sitten kiivetä ylitseni. Jep. Ensin syliin ja sitten yli. Ja tämä siis aivan tavallisena kesäaamuna. Arkiaamuna.

Mieltäylentävä kokemus.

Tämän palkinnon aion saada!

p.s.
Aurinkoprinsessa on toki normaalisti hyvinkin sosiaalinen ja kanssaihmisiään rakastava. Ja Aurinkoinen. Kunhan Sinä muistat käyttäytyä. :D

Nimikriisi, sittenkin!

Wondering Fair

 

 

picatan nimipohdiskelu pisti minutkin taas ajattelemaan tuota nimi-identiteetti-asiaa. Oma sukunimeni on sitä sorttia, että vaikka sitä kuinka tavaat ja koitat mennä kirjain kirjaimelta, niin lopputuloksen oikeellisuus on parhaimmillaankin jotain 70 %:n luokkaa. Kuvittele tavaavasi puhelimessa sanaa garderoobi noin tuhat kertaa ja lopulta ääni langan toisessa päässä tuhahtaa: "Jaa, siis GERBIILI!!! Mikset HETI sanonut?!?". Niin. Miksiköhän en?

Joka tapauksessa, sisukas noin kolmekymmentä vuotta kestänyt kirjainten latelu on johtanut päätökseen siitä, että nimestäni en luovu. Nih! Sitä on tavattu tähänkin asti, miksi lopettaa hyvään vauhtiin päästyä??? :D

Etunimeni on melko tavanomainen, jonka voisi hyvin yhdistää -nen -päätteisiinkin. Taika on sukunimessä. Äitini eteläpohojalaaset geenit ovat ilmeisesti sen verran vahvat, että isäni tummuus ei minussa näy samalla tavalla kuin pikkuveljessäni ja saattaisipa joku monikulttuurisuuteen tottuneempi erehtyä luulemaan minua ihan tavalliseksi suomalaiseksi! Mutta tuo nimi, siitä ei voi erehtyä. Se leimaa, on se leima sitten hyvä tai huono. Pienenä tyttönä erilaisuus oli hämmentävää, mutta nykyään minulle on tärkeää, että nimeni kertoo tarinaa juuristani, tekee minusta erilaisen.

Ehkä outoa tekstiä tytöltä, joka pienenä väisteli päällesylkijöitä ja peräänhuutelijoita (silloin 80-luvun alussa mikä tahansa eloveenatyttöä tummempi oli muita kummempi. Ja siis pelkästään ikävällä tavalla.). Mutta kai se on niin, että kun suomalaista sisua blendataan tummien ja tulisten kummajaisgeenien kanssa, niin lopputuloksena on vääräsävyisyydestään ylpeä ja sisukas nimensätavaaja! :D

Mutta sitten. Paras kaverini, kaaso P ponkaisi naimisiin lokakuussa. Ja muutti nimensä. Ja sen lisäksi, että kummastelen FB:ssä, että mikä ihmeen P Bond (agenttimainen nimimuutos! :P), niin pohdin itsekin että pitäskös sitä sittenkin....?

Sulhon nimi ei ole -nen -päätteinen, eikä muutenkaan mitään peruskauraa sekään. Globalisoitunut morsio saattaisi todeta, että Sulhon nimellä maailmasta löytyy vain kourallinen kansalaisia, kun taas morsion Suomessa niin harvinaisen (meitä taitaa olla alle 30? Kaikki samaa sukua!) nimen kantajia on maailmalla jotakuinkin Kiinan väestön verran. Erikoisuusaspektilla ei siis pelata kuin täällä pohjolassa. Mutta silti... Että minusta tulisi ihminen, jonka nimen muut ymmärtävät ja osaavat kirjoittaa ihan ensilausumalta (ainakin useimmiten)? Njäh. Liian helppoa. :P

Heikkoina (lue: humaltuneina?) hetkinä olen erehtynyt pohtimaan myös yhdistelmänimeä. Vaikka olenkin niitä kovimpaan ääneen yhdistelmänimet suohon kironneita tuomitsijoita. Mutta naisena minulla on oikeus muuttaa mieltäni. Ja nimeäni.

Mutta... Entäs kun siihen garderoobigerbiiliin yhdistää vähemmän peruskauraisen, ruotsalaisvaikutteisen nimen? Nimentavausaika saattaisi nelinkertaistua, sillä jotenkin veikkaan, että kun se ensimmäinen on niin mahdoton, niin siitä toisestakin tulisi yhtäkkiä vähintäänkin vaikea. Saisinko enää koskaan postia oikealla nimellä?

Toisaalta. Siihenkin olen tottunut. Viime viikolla odottelin lääkärille pääsyä, ja kun lääkäri tuli käytävään, hän vilkuili joka suuntaan, oli hetken hiljaa ja sopersi sitten että olikohan paikalla sitten... [pitkä hiljaisuus]. Ja tiesin, että minuahan hän siinä "huuteli". :D Ja olen täysin tottunut tuollaiseen. Jos se nyt vähän nousisi kolmanteen potenssiin, niin pahimmillaankin ne tauot vain pitenisivät ja vaivautuneet ilmeet menisivät entistä vaikeammiksi. Nauttisinko tästä ihmisten kiusaamisesta? Ehkä vähän. :P

picata ei ole yksin Barhaat Pileet -ongelmansa kanssa. Minusta tulisi yhdistelmänimellä [kirkkaasti lausuttu etunimi] [piiiiiiiiiiiiiiiitkä tauko][epämääräistä erilaisten s-, sh-, st-, c-, z- ja muiden jännien suhinaäänteiden sössötystä]. Ei ole helppoa.

Mutta ei ollut helppoa Romeolla ja Juliallakaan:

Romeo & Juliet

   O Romeo, Romeo! wherefore art thou Romeo?
   Deny thy father and refuse thy name;
   [...]
   What's in a name? that which we call a rose
   By any other name would smell as sweet;
   So Romeo would, were he not Romeo call'd,
   Retain that dear perfection which he owes
   Without that title






P.S.

Ehdotin Sulholle myös, että yhdistäisimme sukunimistämme aivan uuden nimen. Niistä saisikin ihan komean, irkkukaikuisen nimen, jota ei (nykyjumalan eli Googlen mukaan) ole vielä kenelläkään! XD Sulho ei lämmennyt. Vielä. :P

P.P.S.

Kuten picata ja Krista totesivat, ONNEKSI on vielä aikaa. Stressata. Tätä. Kin.

Cartoonstock.com

 

Kaukana kukkapurkista

Nyt on eksyttävä häätouhuista hetkiseksi. Tai oikeastaan, who am I kidding, me mitään TOUHUJA olla saatu aikaseksi. Mutta puheista eksyn! :)

American Renaissance

Äitini suvussa naiset ovat aina olleet todella vahvoja. Minä itte -hengessä mennään ja tehdään ja apuja ei pyydetä! Itsekin oli vuosikausia (varmasti joidenkin mielestä suorastaan rasittavan) itsenäinen ja itsepäinen: minullehan ei tarvitse ovia availla! Sitten muutin hetkeksi Irlantiin asumaan ja tuo aika Irlannissa muutti minut täysin! Opin käyttämään naiseuttani ja naisellisuuttani hävyttömästi hyväkseni: jos en jaksanut kantaa kauppakasseja kotiin, värväsin jonkun miehen muka seurakseni ja nostin ääntäni pari sävelaskelta kauppareissun ajaksi, kikattelin ja leikin hiussuortuvilla ja lähes poikkeuksetta seuralaiseni kantoivat ostokseni kotiini, ja toisinaan myös maksoivat ruokaostokseni, sillä eiväthän naiset käsittele mitään niin tärkeää kuin raha! (Tämä toimi paremmin irkkumiesten kuin suomalaisten kanssa, ovat ilmeisesti suomisepot tottuneet itsenäisiin naisiin...) (Ja äiti, ei saa suuttua. En tehnyt tuota usein. :D Ja vähän ymmärsin hävetäkin ihan joka kerta!)

Suomeen palattuani olen joutunut uudestaan opettelemaan tuon minä itte -asenteen ja hyvin se on palannut. Sen sijaan, että pyytäisin 191-senttistä miestäni auttamaan minua sen ylähyllyn jauhopussin kanssa, kiipeilen pikkumarakattina pitkin keittiön tasoja. :D

Cartoonstock

 

Eilen jouduin ensimmäistä kertaa elämässäni viemään auton renkaidenvaihtoon. Usein olen hermoromahduksen partaalla kodinkoneliikkeissä, kun myyjät puhuvat vain miehelleni. Kerran kieltäydyin ostamasta edullista ja hyvää pesukonetta, kun myyjä vastaili kysymyksiini isälleni ja hehkutti koneen huippuominaisuuksia hänelle, katsomatta kertaakaan edes minuun päin! Mutta eilen olisin todellakin kaivannut sitä, että minuun suhtaudutaan kuin avuttomaan naiseen! Mutta ei! Rengasliikkeen mies kyseli jotain kummallista (todennäköisesti ei suomeksi), enkä ymmärtänyt lainkaan mistä puhutaan. Hymyilin ja nyökkäilin. Ja sitten jouduinkin ajamaan auton jonkin ihmeellisen häkkyrän päälle. Ihan itse. Paniikki valtasi mieleni ja pohdin jo soittavani äidilleni. Tai luovuttavani. Tässä säässä kesärenkailla pärjännee pitkälle!

Tarinan opetus? Miehet, oppikaa lukemaan meitä. Joskus - hyvin harvoin toki, mutta kuitenkin joskus - on täysin oikein kohdella naista kuin neitoa hädässä, joka ei vaan ymmärrä hölkäsen pöläystä mistään puuterirasiaa monimutkaisemmasta! :D