Luonto tulee lähelle

Haluan jakaa kanssanne huikean tapahtumaketjun tuosta viime viikolta...

Mehän siis muutimme "maalle" tuossa häiden jälkeen. Alle kaksivuotias huippumoderni kerrostalo muuttui Sulhon ikäiseen paritalonpuolikkaaseen. Rakennustyömaat ja jatkuvasti kulkevat useat bussilinjat vaihtuivat puutaloihin, omenapuihin ja vieressä rauhoittavasti kohisevaan teollisuusalueeseen. :D

Ennen tarjouksen tekoa selvitimme kaikki olennaiset asiat, joista tärkein oli Hesarin aikataulu. Kyllä se ajoissa tulee, meille vakuuteltiin. Noh, myöhemmin selvisi, että entisten asukkien ajoissa oli joskus aamuseitsemän aikaan, ja neljältä pystyyn pomppaavalle Aurinkoprinsessalle sehän on lähes lounasaikaa. :S

Joka tapauksessa, lehti pitää hakea pihan päädystä, sitä ei kotiovelle kanneta. Naapurustomme yökukkujat saavat siis ihailla silmät ristissä ja valtavassa kylpytakissaan aamuhämärässä hiippailevaa Aurinkoprinsessaa Hesarinmetsästysmatkallaan...

Eräänä aamuna viime viikolla olin jo palaamassa kotiin iloisena Hesari kädessä ja etusivun mainoksia vilkuillen, kun havaitsin jonkin elukan juoksevan pihan päädystä kohti. Oletin (oikein) tuon pinkojan olevan tavallista vauhdikkaampi citykani. Koska olin liikkeellä, sen sijaan, että seisoisin hiljaa paikallani (en siis lue Hesariani pihalla...), jatkoin matkaani luottaen vanhaan viisauteen: "se pelkää minua enemmän kuin minä sitä".

Niin. Niin minulle on aina uskoteltu. Oli kyse sitten kaneista, kuoriaisista tai kurnuttajista. Aina väittävät, että minä olen nille paljon suurempi paha, kuin minä niille. Vannoutuneena citytyttönähän en siis kestä mitään lemmikkikoiraa pienempää tai villimpää. Kyllä, pelkään hiiriä. Ja kaneja. Ja sammakoita. Ja ihan oikeesti, kaikki ilman moottoria lentävät ovat vähintäänkin epäilyttäviä!

Pihan poikki pinkovan kanin vauhti oli aivan järjetön. Kaikki edellä kuvaamani ajatustoiminta tapahtui siis sekuntien murto-osissa. Ja yhtäkkiä:

Kuului kauhea pamaus. Karjasin vertahyytävästi. Kanipolo pyöri maassa tuskaisena ja minä pinkaisin karkuun kohti kotiovea!

Kani oli juossut SUORAAN PÄIN MINUA! Jep. Aivan suoraan päin! Jalassani oli kipeä mustelmanalku ja pieni haava. Kotiovelta katsoin kauhuissani, kun kanipolo edelleenkin kieriskeli maassa. Raukan pää oli ehkä nyrkkini kokoinen, ja kun sellainen pikkupää kopsahtaa valtavassa vauhdissa päin sääriluutani, lienee aivotärähdys taattu!

Pinkaisin suoraan yläkertaan Sulhoa (pitänee miettiä tuota nimeä uusiksi...) herättämään!

"Kuulitko sen vertahyytävän karjahdukseni? Kani hyökkäsi kimppuuni!"

Myöhemmin niin sanottuun ihmisten aikaan Sulholta tuli tekstiviesti, jossa hän ihmetteli nähneensä unta siitä, että kani oli hyökännyt kimppuuni.

Mutta kun se ei ollut unta! Vaan ihan totisinta totta! Ja minulla oli mustelma todisteena!

Nyt pelkään sitten kanejakin ihan tosissani. Ne eivät väistä. Niillä on suunnitelma. Ne haluavat minut!

Kuva lainattu täältä.

Onko muilla havaintoja hyökkäilevistä citykaneista? Kostavatko ne kaikille, vai olenko minä kanien pahin vihollinen? :S

p.s.

Tsekatkaahan kuvaajamme V-P Kankaan blogi: vpkangs.com/blog Kuten Saara jo bongasi, siellä on iso annos lisää kuvia! :)

HÄÄPAINAJAINEN!!!

Ensinnäkin anteeksi blogivaitonaisuuteni, elämästä on yhtäkkiä tullut aivan kummallisen kiireistä! Ihana kuitenkin huomata, että te lukijat pysytte uskollisina ja lisääkin on tullut! Suurkiitos teille! :D Ja lupaan, että heti, kun aikaa riittää, järkkään teille ainakin kaksi arvontaa! Jep! :D 

Mutta nyt päivän paniikkiaiheeseen...

Nyt se sitten iski oikein kunnolla, nimittäin ensimmäinen hääpainajainen!

Olimme Sulhon kanssa mummoni valtavalla sukutilalla ja jostain mystisestä syystä paikalle oli kertynyt roppakaupalla sukulaisia. Noh, tajusimme sitten sulhon kanssa, että kysehän oli hääpäivämme aatosta. Mutta kutsuja ei oltu vielä lähetetty.

Noh, onni onnettomuudessa, rakas serkkutyttöni kertoi, että hänellä on vanhassa teiniajan huoneessaan iso laatikollinen kivoja kirjepapereita, kutsut saadaan kyllä tehtyä.

Me ryntäsimme huoneeseen ja ryhdyimme kaivelemaan. Kaikkea kivaa My Little Pony - ja Barbie-aiheisia ihkuja pinkkejä papereita sieltä löytyikin! Päädyimme sitten sellaiseen kauniin vaaleanpunaiseen, sydämin koristeltuun paperiin (eug!). Koska sitä oli tarpeeksi.

Se valikoima oli siis tätä tyyliä...

Kutsuteksti oli mukana (niin, en minäkään kysellyt, joten elkää tekään!), joten tuumasta toimeen. Semmoisella kummallisella käsinkammettavalla vempaimella niitä sitten painettiin siihen vaaleanpunaiselle paperille.

Ja sitten juoksutimme kutsuja sukulaisille. Jossain kohtaa tajusimme, että ne kaverithan jäävät nyt kutsuitta! :O No, eipä siinäkään hätää, ryhdyimme näpyttelemään tekstiviestejä!

Häät oli unessa tarkoitus pitää siellä mummolassa. Pelkäsimme, että koska kutsujen "lähettäminen" oli jäänyt niin viime tippaan, eivät kaverit pääsisi juhlimaan kanssamme.

Ja sitten. Tajusin, ettei pukuni ollut mukana!

ÄITIIIII!!! EN MEE NAIMISIIN ILMAN SUTTURAA! EN MEE!!!

Se oli osaltani sitten siinä. Minä päätin perua häät. "Järkätään ne sitte joskus, mutta EI NÄIN!" Sulho oli hieman ajatusta vastaan "tässä kun on näitä järjestelyitä tehty..." Mutta suostui lopulta.

Phuuh! Pelottava uni! Ja nämäkö vaan lisääntyvät ja pahenevat, mitä lähemmäs häitä mennään? :O

Suurpiirteinen nipottaja

Tuossa edellisessä tunnustuspostauksessa tuli esille se ihastuttava luonteeni ristiriitaisuus suurpiirteisyyden ja nipotuksen osalta. Ja se on kuulkaas aiheuttanut tässä häähulluttelussa jos jonkinlaisia keskusteluja!

"Oletkos jo hankkinut niitä tarjouspyyntöjä kutsuista?"
"No en ole. Eiksne voi laittaa vaikka Feissarissa? Tekstarilla? Eihän se nyt siitä kutsun ulkonäöstä ole kiinni tuleeko ne ihmiset vai ei???"

"Mitä olitte ajatelleet vieraslahjoiksi?"
"Siis täh? Saahan ne ruokaa ja juomaa ja kyytiäkin vielä!"

Niin ja nämä keskustelut siis käydään lähinnä pääni sisällä.  

Mutta sitten. Otetaan nyt vaikkapa se morsiuspuku. Juu, se kolmesataa euroa halvempi oli tosi kaunis. Mutta kun se vyötärö oli kaksi senttiä liian ylhäällä. En olisi tahtonut.

Tai se kirkko-osuus. Kanttori paukuttaa prinsessaruususta kahdella vasurilla En todellakaan tahdo. Tai kirkosta poistuessamme rakas juhlakansa sulkee vastavihityn parin ympyrän sisälle ja laulaa lurittaa jonkun "ihanan" onnittelulaulun. Rouva nappaa yläkerran lakimiesnaapuriserkkua kädestä kiinni ja karkaa tämän kanssa selvittelemään mitätöintimahdollisuuksia.

Olen siis suurpiirteinen nipottaja. Joissain asioissa homman pitää olla todellakin just, eikä melkein, tai siinä ei se kuuluisa armiaskaan enää auta. Mutta enimmäkseen kelpaa mikä vaan. (Ja kultapupuseni ole nyt hiljaa. Tässä ei ole kyse ruoasta. Tai musiikista. Tai kirjoista. Eikö se vanhan kämppäni sisustus vakuuttanut jo tästä? Jos ei, niin muistuttaisin myös, että tavatessamme asuin pyöräkellarissa! :P )

Hääjärjestelyissä vastaan onkin tullut kummallisia tilanteita. Millä ihmeellä perustelen muille sen, että olen valmis sijoittamaan tuhansia euroja hyvään ruokaan ja juomaan, mutta pöytien koristelu ja kattaus olisi minulle ollut aivan herttaisen yhdentekevää? Äitini tyttärenä ymmärsin kuitenkin, että pitäähän sen pöydän olla nätti... Ja onneksi on SuperSulho!

Askartelemaan minua ei saa suurin surminkaan. Ja (tämä on melkein noloa) jos se olisi ollut tasan ja vain ja ainoastaan minusta kiinni, kutsut olisivat hyvinkin saattaneet olla muotoa "joku kiva fontti ja aaneloselle vaan".

No okei, onhan tämä aika karsea! :D

Hats off kaikille kanssapareille, jotka askartelevat kutsut, koristeet, pimpompompomit, hääkarkit ja muut kiitoslahjat, väkertävät powerpointteja hääväelle näytettäväksi ja kasaavat lapsuudenkuvia juhlapaikkaan ihasteltavaksi. Ihailen aikaansaavuuttanne, idearikkauttanne ja visuaalista lahjakkuuttanne! Minulla sitä ei vaan ole. Siksi meidän häissämme ei tulla näkemään vaikkapa itseaskarreltuja kynttilähärpäkkeitä.

 Minä saisin näistä aineksista aikaiseksi luultavasti tulipalon ja tukan, joka olisi täynnä teippejä, naruja ja muuta nättiä.

Kieltäydyn myös tuntemasta huonoa morsiusomatuntoa siitä, etten jaksa innostua ihan kaikista pikkuasioista, jotka joillekin ovat ihan ehdottomia hääntekijöitä. Jos itse kadumme tekemättä jättämisiämme, olkoon niin. Mutta jos vieraamme juhlat menevät pieleen, kun pöydissä ei olekaan SEKÄ kukka-, ETTÄ kynttiläasetelmaa, niin, noh, olemme varmasti epäonnistuneet myös vieraslistan laadinnassa. :P

Ja aion myös uskotella itselleni, etten ole ainoa poikkeus. :D Play along here, sisters!

Morsio (m)urheilee!

Morsiandieetin nimissä minäkin urheilen, minkä kerkiän! Joskus se(kään) ei mene ihan niinkuin Strömsössä... :D

Sunnuntaina lähdin innoissani jo tavaksi muodostuneelle BodyCombat-tunnille. Onhan se siis jo tapa, jos on kyse kolmannesta peräkkäisestä kerrasta? :D

Löysin keskustasta parkkipaikan hienosti ja autokin sujahti taskuun kuin unelma! Eli ei, en kolaroinut autoa. Mutta, ennen kuin nousin autosta kurottauduin takapenkille sohimaan...

Ostin syksyn Kaasokiertueella uuden pitkän toppatakin. Takki oli huikeassa alennuksessa: parinsadan toppis irtosi kolmellakympillä! Takki on niin mahdottoman pitkä ja paksu, että olen ristinyt sen täkiksi. :)

Ei se ihan tällainen ole. Mutta tämän saa täältä.

Noh. Istuin siis takin helman päällä ja kurotin. Krrrrrrrrrhhhhhhhhhhäääääääätttsssssh! Ja hihasauma auki.


Oh well. Onneksi täkkiä ei Combatissa kaivata. Jatkoin kulkua kohti Motivus Centeriä, mutta koska olin hyvissä ajoin, päätin käydä Ärrällä lataamassa bussikorttia.

Mites se biisi menikään... "Nopeaa ja mukavaa on asiointi"?

Jonoa kioskilla ei juurikaan ollut, joten kaivoin heti bussikortin ja lompakon esille. Alle 10 sekunnissa olin saanut bussikortin lisäksi kaikki muutkin lompakkoni kortit leväytettyä uudeksi, melko eksentriseksi matoksi Ärrän lattialle. Juu, ei ole minusta sisustajaksi...

Pääsin Centeriin ja juttelin Motivuksen tiskin kanssa tulomatkastani... Varoittelin, että jos tunnilta ryntää joku kesken kaiken vaatimaan ambulanssia, niin syyllinen olen sitten minä... Päästivät minut kuitenkin tunnille! :)

Menin pukkariin vaihtamaan jumppakamoja päälle. Ilmeisesti olin sitten kotona ollut sitä mieltä, että jumppakengät eivät ole kovinkaan tarpeelliset. Noh, ei kun takaisin tiskille vonkaamaan lainakenkiä!

Motivuksella onneksi on iso kasa lainattavia popoja, ja löysinkin sopivat lainakanootit jalkaani. Ja matka jatkui!

Tunnin alussa ohjaaja kyseli ensikertalaisia. Tajusin kauhukseni, että vasemmalla puolellani oli peili ja oikealla toinen niistä kahdesta ensikertalaisista. God help us!

Tunti alkoi ihan kivasti muuten, mutta ohjaajan mikki pätki pahasti. Ohjaaja oli kuitenkin niin superammattitaitoinen, että onnistui vetämään tunnin hienosti ilman mikkiä. Salissa oli kaksi lisämikkiä ja ohjaaja vaivihkaa testaili niitä potkujen ja etukoukkujen lomassa. Ensimmäinen ei lähtenyt käyntiin lainkaan. Toinen lähti...

Osaatteko kuvitella miltä kuulostaa, kun dinosaurus tekee kuolemaa?

Osuma tähän kaveriin saattaisi aiheuttaa aikamoisen elämyksen tärykalvoille?

No enpä minäkään tiennyt osaavani. Mutta se oli se ensimmäinen assosiaatio, joka siitä mikkiäänestä räjähti sielun silmien verkkokalvoille.

Lähimpänä ovea jumpanneet ryntäsivät ulos salista. Me kaikki peitimme korvamme. Ohjaaja heitti mikin lattialle.

Kun melu lakkasi, tunnelma oli hetkeksi aivan pysähdyksissä.

Ja sitten jatkettiin.

On se BodyCombat vaan oiva laji. Kaikesta huolimatta tunnin jälkeen fiilis oli taas aivan mahtava! :D

Kerroin ohjaajalle tunnin jälkeen oman tarinani ja otin syyt mikkikatastrofista niskoilleni. Sen vaan täytyi johtua minusta!

Onko kukaan muu koskaan olettanut päässeensä mukaan ihmiskokeesen, jossa testataan Murphyn lain pitävyyttä? :D

The right time to panic would be about now. Or yesterday.

picatan kanssa olemme viime... aikoina vuorotellen panikoineet enemmän tai vielä enemmän. Eilen olin Stockalla aivan muissa asioissa, kun päätin pistäytyä seiskan tylliosastolle ottamaan ensikosketusta hääkenkiin.

The Bridal Blog

Mitään järjetöntä valikoimaa ei ollut tarjolla. Yhdetkään kengistä eivät edes kuiskineen nimeäni, eikä ilmassa ollut minkäänlaista kemiaa. Sitkeänä tyttönä päätin kuitenkin antaa muutamille kengille tilaisuuden.

Vetäisin jalkaani ensimmäisenä peep-toe platformit. Koko oli 40, eli normaalia sievää 41-kanoottia hieman pienempi. Kantapäällä oli tilaa järkätä bileet ja kutsua muitakin kantapäitä mukaan kun taas varpaat punkivat joukolla siitä valtavasta kärkirei'ästä pihalle. Not my kinda look.

Seuraavana kokeilin maltillisemmilla koroilla varustettuja peruspopoja. Jälleen kerran kantapäällä olisi ollut biletilat, mutta varvaspolot rusentuivat päällekkäin. Ja nämä olivat kokoa kanootti. NEEEEEEEXT!

Sitten kokeilin todella matalia, kärjestä hieman leveämpiä satiinikenkiä. Sama ongelma kuin edellisissä, vaikka koko oli nyt 39.5. GRRRRR!

Viimeisenä kokeilemani kengät onnistuivat painamaan varpaita hieman aiempia erilaisella, mutta yhä kivuliaalla tavalla. Kantapäällä oli kivaa.

Elodie

Okei, vartaloni on mallia päärynä. Ja kun sanon päärynä, en todellakaan tarkoita mitään "saattaa sen vyötärön nyt hyvässä valossa erottaa kun tarkkaan katsoo" -mallia. We're talkin' PEAR here! Eli takapuolta ja reittä noin kolmen keskivertonaisen verran, kun taas vyötärönympärys on sitä yhden naisen perusmallia. Eikä mikään mekko tahdo istua. Siksi nyöritettävä hääpuku oli ihan ehdottomasti se ainoa vaihtoehto.

Mutta että jalkani toistavat kropan mallia noin täydellisesti? Nauhakengät häihin?

Kaikki popot olivat Rainbow Clubin mallistosta. En siis talsi alttarille sateenkaarissa, se on varmaa!

Paniikissa lähdin juoksemaan läpi Stockan normikenkäosaston, Aleksin 13:n, Zion, Rizzon, Halosen, ties mitä muuta. (Saatoin kiljua juostessani. Jos pilasin iltasi, anteeksi!) Ja mitä löysin? Arvaatte varmasti. MUSTAA!!! PALJON mustaa! (Niin ja upeat, superhalvat nahkaiset ylipolvensaappaat. Eikö ne pidäkin ostaa kun hääkenkiä ei löydy? Pitäähän? :D)

Mistä siis OIKEASTI saa SOVITETTAVIA ja Morsiolle sopivia kenkiä? Tavallaan tuo perinteisten hääkenkien (tai ainakin niiden Rainbow Clubin popojen) sopimattomuus ei nyt ole ihan niin kamala asia. En välttämättä halua satiinikenkiä. Ja Stockan ystävällinen, ihana myyjä kertoi myös, että vaikka ne toki voidaan valkaista kirkkaanvalkoisiksi, saattavat erityisesti mahdolliset laskos- ja saumakohdat jäädä epätasaisiksi. Jei. Not. Onko kukaan testannut valkoiseksi värjäämistä? Onko värjättävissä kengissä vähemmän murhanhimoisia malleja? Onko missään värikkäämpiä kenkiä tarjolla? :S

Paniikki.

p.s.

Googlatkaa sanat "Bride panicking" kuvahaulla. Minä sain tulokseksi myös kenkiä. Lukeeko google ajatuksia?

p.p.s.

Kuuliko kukaan sitä The Voicen ekaa(?) livekosintaa radiossa? Sitä, joka meni suurinpiirtein näin:

Nainen (N): [lakonisella äänellä, täysin vailla mitään innostusta tai nousevia intonaatioita] Moooooi. Hei tulisiksä mun mieheks?
Mies (M): [sama äänensävy] Joo.
N: Okeeeei. No kiva.

Voi rakkaus! :D

Katalogosofobia - eli miksi en saa mitään aikaiseksi

Rakas paras ystäväni, kaaso P, älä suutu, äläkä turhaudu. Tosin tämä tuskin tulee yllätyksenä...

Tad Dramatic

Naimisiin.info:n keskustelut ja aikaansaavien kanssamorsioiden blogit tulvivat to do -listoja, joista suurin osa vielä täynnä tehokkaasti ylivedettyjä, eli tehtyjä, tehtäviä. On WC-korien sisällöt on hankittu, vieraille tarjottavien hotellihuoneiden allergiaystävällisyys varmistettu, heittokimpun värit mätsätty sen sinkkukaason silmiin. Ja nyt, arvon kanssamorsiot, älkää suotta vetäkö yhden yhtä niistä koristekuulista nenäänne, kirjoitan tätä täynnä kunnioitusta teitä kohtaan! Halveksuntani kohdistuu puhtaasti omaan aikaansaamattomuuteen.

Minä en pidä to do -listoista. Ne uuvuttavat. Ne pakottavat kohtaamaan aikaansaamattomuuteni ja kiireeni aina kohdatessamme. Kauniisti ranskalaisin viivoin muodostettu kilometrilitania Tärkeistä Hoidettavista Asioista ei aiheuta minulle tunnetta siitä, että olen organisoitunut, kartalla, tiedän mitä pitää tehdä ja osaan aikatauluttaa asiat. Päinvastoin. Se aiheuttaa minulle pakokauhua! Noin paljon asioita? Pitääkö TUOKIN hoitaa?

Listakammoni, tai katalogosofobiani takia listoja ei ole tehty. Kaikesta on puhuttu. Enimmäkseen tyyliin "hei, pitää sitten muistaa laittaa se menuehdotus eteenpäin, kun saadaan pohdittua se lopullinen.". Tällaisella tyylillä ei kovin kummoisia häitä saada kasaan.

Kaaso P voisi järjestää minulle jonkin Opi Rakastamaan Listoja Tunnissa -pikakurssin. :D Koska pakkohan niitä listoja on ryhtyä tekemään. En nimittäin myöskään voi ylpeillä sillä, että tekisin asioita ihan ilman listojakin!

Kaikki kanssamorsiot, jos ette pahastu, niin pihistän mielelläni teiltä listoja käyttööni? Listojen tekokin ahdistaa.

Tällä hetkellä to do -listani näyttää tältä:

- Tee to do -lista

Tuleekohan näistä häistä sittenkään mitään? :D