Minähän siis en oikeasti näe. Tai siis näen, mutta... Noh, aloitetaan alus... parin vuoden takaa. :D
Sain lasit lukiossa. Takarivistä ei enää tähysteltykään taululle ihan tuosta noin vaan ja kun kaverin uusilla kakkossilmillä maailma oli PALJON kirkkaampi, marssin optikolle vaatimaan samanlaista valaistumista. Noh, herra Optikkosetä oli sitä mieltä, että neiti taitaa nyt hieman liioitella, -0.25 -reseptillä ei yleensä vaivauduta linssejä viilaamaan. "Mutta kun minä en näe!", vaadin sitkeästi. Saatoin ehkä myös heittäytyä optikkoliikkeen lattialle parkumaan. Teatraalisuus on aina kuulunut vahvuuksiini.
Sain lasini. Mutta enpä arvannut lasien sivuvaikutuksia...
Olin ennen lasien saamista tietenkin käyttänyt aurinkolaseja. Ja käyttänyt hyväkseni aurinkolaseja: mitä tummemmat linssit, sitä paremmin niiden takaa saattoi tiirailla ties mitä ja ketä! :D
Ja terkut vaan sinne Pavlovin koiralle, missä ikinä ulvotkaan: I feel you! Nimittäin, kun tämä beibe rykäsee sangat nenälle, niin kukaanhan ei näe, mitä katson. Eikös? Ja tunnen kieroutunutta sielujen sympatiaa myös sitä kuulua jänöä kohtaan: kun sinä et näe silmiäni, et näe minua. Etkä oikeastaan kuulekaan. Jälleen kerran, eikös? :D
Kovasti piti lasien kanssa tsempata ja harjoitella ja hokea itselleni, että ei, lasit nenällä EIVÄT tee minusta sen enempää näkymätöntä kuin kuulumatontakaan. En voi vapaasti tuijotella kanssaihmisteni ulkoisia hyveitä tulematta huomatuksi, enkä varsinkaan voi ääneen ihmetellä naapurin nooran värienyhdistelykyvyttömyyttä nooran sitä kuulematta, ihan vaan siksi,että minulla on silmälasit päässä!
Noh, parin vuoden tiukan itsehillintätreenin jälkeen löysin pelastuksen piilareista! Ja sen jälkeen käytin laseja lähinnä pimeässä ja sukeltaessa. Ylläripylläri, ei mennyt kauaakaan, kun silloinen optikkoni ryhtyi heristelemään etusormeaan ja kieltäytyi laatimasta minulle uutta piilarireseptiä ilman silmälääkärin siunausta. Silmälääkäri ei ollenkaan ymmärtänyt itsehillintäongelmaani, eikä vetoamistani hänen estetiikantajuunsa: "Katso tätä naamaa! Ei, tähän EIVÄT SOVI LASIT! Eivät!!!" Silmälääkärin vastauksessa kaikui Rhettin kuuluisia viimeisiä sanoja...
Jouduin vuoden piilaripannaan ja koska lasit aiheuttivat liikaa hankaluuksia, päätin sitten elää lepakkona. Ja ihan kiitettävästi se sujuikin, miinusta oli tuolloin noin 1.5 molemmissa silmissä. (Pahoittelut vielä kaikille tutuille, jotka ohititte minut yli 3 metrin päästä vilkutellen, ei, en ollut ylipistynyt enkä vihainen, en vaan yksinkertaisesti nähnyt teitä!)
Kun sain vihdoin taas piilarit käyttööni, minulle tehtiin selväksi, että 4 tuntia päivässä on maksimi. Ja sekin sellaisilla superhypermegamoisture-linsseillä, joita normaalisilmäiset käyttävät yhtäjaksoisesti 30 päivää - yötä päivää. Tottelemattomuudesta saattaisi pahimmillaan seurata vakavia silmävaurioita ja ikuinen piilarikielto, näin minua uhkailtiin.
Ja sitten ryhdyin googlailemaan laserleikkauksia. Ahmin tietoa joka tuutista ja pohdin, pohdin ja pohdin. Lasien kanssa eläminen ei vaan ollut minun juttuni ja minä taas selvästikään en ollut piilareiden juttu. Joten toisiko laser ikuisen onnen ja autuuden? :D
Viime keväänä rohkaisin sitten mieleni: minähän teen sen! Miinusta oli edellenkin vain se 1.5 ja 1.75, joten toki sain kuulla "kröh-turhamainen-höm!" -yskäisyjä koillisesta ja kaakosta. Ja juu, ehkä olenkin. :D
Huhtikuussa 2011 silmät leikattiin Kampin Terveystalossa. Ja en ole kuulkaas parempaa juttua elämässäni tainnut koskaan kokea!!! Minä NÄEN!!! Ihan joka päivä ja koko ajan ja kauas ja lähelle ja sivulle ja vaikka mihin! :D
Koska silmäni ovat aina olleet kuivat, Oftagel on ystäväni yhä, yli vuosi leikkauksen jälkeen. Mutta kuivuus ei enää ole leikkausarpien ympärillä, vaan muissa osissa silmiä, joten kuivuus ei johdu leikkauksesta. Oftagelriippuvuuteni takia en voi hankkia ripsienpidennystä, mutta kiitos kaunis geeneilleni, nämä luomuräpsyttimenikin ovat ihan ookoo, varsinkin Diorilla vahvistettuina. :D
Tulipas tästä kunnon romaani. :D Lyhyesti ja tiivistettynä: minua ei olisi voinut päästää alttareille laseissa (olisin saattanut pohtia ääneen mitäs tapahtuisi, jos en nyt tahtoisikaan tai muuta yhtä mahtavaa), enkä olisi siihen suostunutkaan: lasit eivät mielestäni minulle sovi. Ja piilareita taas en olisi voinut koko päivää käyttää. En toki väitä leikkauttaneeni silmiäni vain häitä varten, mutta olen erityisen onnellinen siitä, ettei minun tarvitse hääpäivänä pohtia näkövälineeni valintaa! :D
Jos joku haluaa kuulla enemmän itse leikkauksesta tai muuten vaan kysellä aiheesta tai sen vierestä, niin meiliä tulemaan vaan! :)
Sain lasit lukiossa. Takarivistä ei enää tähysteltykään taululle ihan tuosta noin vaan ja kun kaverin uusilla kakkossilmillä maailma oli PALJON kirkkaampi, marssin optikolle vaatimaan samanlaista valaistumista. Noh, herra Optikkosetä oli sitä mieltä, että neiti taitaa nyt hieman liioitella, -0.25 -reseptillä ei yleensä vaivauduta linssejä viilaamaan. "Mutta kun minä en näe!", vaadin sitkeästi. Saatoin ehkä myös heittäytyä optikkoliikkeen lattialle parkumaan. Teatraalisuus on aina kuulunut vahvuuksiini.
Sain lasini. Mutta enpä arvannut lasien sivuvaikutuksia...
Olin ennen lasien saamista tietenkin käyttänyt aurinkolaseja. Ja käyttänyt hyväkseni aurinkolaseja: mitä tummemmat linssit, sitä paremmin niiden takaa saattoi tiirailla ties mitä ja ketä! :D
Ja terkut vaan sinne Pavlovin koiralle, missä ikinä ulvotkaan: I feel you! Nimittäin, kun tämä beibe rykäsee sangat nenälle, niin kukaanhan ei näe, mitä katson. Eikös? Ja tunnen kieroutunutta sielujen sympatiaa myös sitä kuulua jänöä kohtaan: kun sinä et näe silmiäni, et näe minua. Etkä oikeastaan kuulekaan. Jälleen kerran, eikös? :D
Kovasti piti lasien kanssa tsempata ja harjoitella ja hokea itselleni, että ei, lasit nenällä EIVÄT tee minusta sen enempää näkymätöntä kuin kuulumatontakaan. En voi vapaasti tuijotella kanssaihmisteni ulkoisia hyveitä tulematta huomatuksi, enkä varsinkaan voi ääneen ihmetellä naapurin nooran värienyhdistelykyvyttömyyttä nooran sitä kuulematta, ihan vaan siksi,että minulla on silmälasit päässä!
Noh, parin vuoden tiukan itsehillintätreenin jälkeen löysin pelastuksen piilareista! Ja sen jälkeen käytin laseja lähinnä pimeässä ja sukeltaessa. Ylläripylläri, ei mennyt kauaakaan, kun silloinen optikkoni ryhtyi heristelemään etusormeaan ja kieltäytyi laatimasta minulle uutta piilarireseptiä ilman silmälääkärin siunausta. Silmälääkäri ei ollenkaan ymmärtänyt itsehillintäongelmaani, eikä vetoamistani hänen estetiikantajuunsa: "Katso tätä naamaa! Ei, tähän EIVÄT SOVI LASIT! Eivät!!!" Silmälääkärin vastauksessa kaikui Rhettin kuuluisia viimeisiä sanoja...
Jouduin vuoden piilaripannaan ja koska lasit aiheuttivat liikaa hankaluuksia, päätin sitten elää lepakkona. Ja ihan kiitettävästi se sujuikin, miinusta oli tuolloin noin 1.5 molemmissa silmissä. (Pahoittelut vielä kaikille tutuille, jotka ohititte minut yli 3 metrin päästä vilkutellen, ei, en ollut ylipistynyt enkä vihainen, en vaan yksinkertaisesti nähnyt teitä!)
Kun sain vihdoin taas piilarit käyttööni, minulle tehtiin selväksi, että 4 tuntia päivässä on maksimi. Ja sekin sellaisilla superhypermegamoisture-linsseillä, joita normaalisilmäiset käyttävät yhtäjaksoisesti 30 päivää - yötä päivää. Tottelemattomuudesta saattaisi pahimmillaan seurata vakavia silmävaurioita ja ikuinen piilarikielto, näin minua uhkailtiin.
Ja sitten ryhdyin googlailemaan laserleikkauksia. Ahmin tietoa joka tuutista ja pohdin, pohdin ja pohdin. Lasien kanssa eläminen ei vaan ollut minun juttuni ja minä taas selvästikään en ollut piilareiden juttu. Joten toisiko laser ikuisen onnen ja autuuden? :D
Viime keväänä rohkaisin sitten mieleni: minähän teen sen! Miinusta oli edellenkin vain se 1.5 ja 1.75, joten toki sain kuulla "kröh-turhamainen-höm!" -yskäisyjä koillisesta ja kaakosta. Ja juu, ehkä olenkin. :D
Huhtikuussa 2011 silmät leikattiin Kampin Terveystalossa. Ja en ole kuulkaas parempaa juttua elämässäni tainnut koskaan kokea!!! Minä NÄEN!!! Ihan joka päivä ja koko ajan ja kauas ja lähelle ja sivulle ja vaikka mihin! :D
Koska silmäni ovat aina olleet kuivat, Oftagel on ystäväni yhä, yli vuosi leikkauksen jälkeen. Mutta kuivuus ei enää ole leikkausarpien ympärillä, vaan muissa osissa silmiä, joten kuivuus ei johdu leikkauksesta. Oftagelriippuvuuteni takia en voi hankkia ripsienpidennystä, mutta kiitos kaunis geeneilleni, nämä luomuräpsyttimenikin ovat ihan ookoo, varsinkin Diorilla vahvistettuina. :D
Tulipas tästä kunnon romaani. :D Lyhyesti ja tiivistettynä: minua ei olisi voinut päästää alttareille laseissa (olisin saattanut pohtia ääneen mitäs tapahtuisi, jos en nyt tahtoisikaan tai muuta yhtä mahtavaa), enkä olisi siihen suostunutkaan: lasit eivät mielestäni minulle sovi. Ja piilareita taas en olisi voinut koko päivää käyttää. En toki väitä leikkauttaneeni silmiäni vain häitä varten, mutta olen erityisen onnellinen siitä, ettei minun tarvitse hääpäivänä pohtia näkövälineeni valintaa! :D
Jos joku haluaa kuulla enemmän itse leikkauksesta tai muuten vaan kysellä aiheesta tai sen vierestä, niin meiliä tulemaan vaan! :)
